Terapia Log (joitakin muistamisen arvoisia päiviä)

Amber on nyt myöskin terapiakoirakoulutuksessa. Tollerit eivät ole kuuluisia tämäntyyppisestä työstä Sveitsissä. Olin hyvin utelias näkemään, kuinka se reagoisi ja pitäisikö se työstä, johon Bellalla on kaikki edellytykset. Koulutus on hyvin samantyylinen kuin viime vuonna tekemäni. Voi tietenkin ihmetellä, miksi teen kaiken uudelleen… Yksi hyvä syy siihen on se tosiasia, että näin tolleritytössäni kykyjä ja halusin oppia tuntemaan koiraani paremmin. Terapiakoiran ohjelmassa on monia stressaavia tilanteita, mutta tähän saakka Amber ei todellakaan ole näyttänyt kärsivän työstä millään tavoin!

Tammikuu on lopullaan ja olemme vierailleet Danielin luona joka tiistai. Sää on ollut masentava, mutta hän on selvästi nauttinut Bellan seurasta. Hän on pitänyt hihnasta kiinni koko kävelyn ajan eikä ole kyllästynyt koiraan. Koskaan en ole vielä nähnyt hänen kiusaavan koiraa ja kävellessään hän ei enää pysähdy ja mene kyykkysilleen, kun hänellä on Bella.

Olen usein antanut hänen pitää koiranhihnasta kiinni ilman minua mutta tänään opin läksyn, jota en hevillä unohda. Koulun työntekijä ja mina annoimme Danielille koiranhihnan jo ennen ulosmenoa. Hän ja koira menivät edellä ovesta ulos. Sitten tapahtui jotain, josta jo koulutuksessa varoitettiin. Bella näki kehitysvammaisten talon edessä mustan kissan, joka jo koulutusaikoina kiusotteli meitä noutajanomistaja-parkoja. Bella otti vauhtia ja ryntäsi sen perään, Daniel roikkuen hihnassa. Hän kaatui pitkälleen ja kerran niin kuivat vaatteet olivat läpimärät! Nyt tiedän, että kaksoishihnan on oltava käytössä mahdollisimman usein.

Danny oli hyvin väsynyt ja halusi mennä makuulle märkään lumen useampaan otteeseen. Onneksi hän oli vielä yhteistyökykyinen vaikka vaihteeksi läimäisikin meitä selkään tai yritti työntää meitä syrjään. Oli aika ottaa häntä kunnolla kädestä kiinni ja koira oli sitten unohdettu. Tämä oli ensimmäinen kerta. Avustaja näytti hiukan hämmästyneeltä, kun aloin hiljaa laulaa Danielille lastenlaulua. Tämä poimi muistinsa sopukoista sanoja ja lisäsi ne, kun halusin tietää, muistiko hän jatkoa. Aivan selvästi hän halusi minun toistavan tuntemansa sanat yhä uudelleen ja uudelleen. Hänen englantinsa on kaunista. No, toistin laulun ja oletan, että hänen äitinsä lauloi tämän hänelle – Diddle, Diddle Dumpling – en tiedä tarkkaan.

Logopedian tunti oli ennen meidän kävelyämme ja tiesin terapeutin ottaneen hänet vierailemaan naapurissa olevaa vietnamilaista sikaa. Kuka tietää, kuinka kauan he sen kanssa keskustelivat ja nyt Danielin odotettiin osoittavan intensiivistä kiinnostusta toista nelijalkaista olentoa kohtaan. Hiukan liikaa, sanoisin. No meillä on huonoja ja hyviä päiviä, eikö niin?

Danielia on hauska vierailla! Täytyy sanoa, että antoisaa tämä on! Bellakin oli selvästi innoissaan ideasta, koska saapuessamme koulun pihalle se alkoi heiluttaa häntää ja veti hiukan hihnasta, kun menimme taloon aivan kuin se haluaisi sanoa kuinka hauskaa on tavata näitä ihmisiä ja varsinkin Danielia. Kun tämä näki Bellan lasiovien takaa, hän yritti päästä avustajan otteesta ja juosta meidän luoksemme. Niin me odotimme, kunnes Daniel oli valmis. Tällä kertaa pidin huolta siitä, että Daniel ei yksin vienyt Bellaa, kiusoittelevan kissan tähden. Emme kävelleet kovin pitkälle vaan palasimme etuhalliin. Bella nouti Danielin heittämät pallot ja pehmolelut. Poika aivan selvästi piti märkiä pehmoleluja kahdella sormella ja Bellan syöttäminen oli myöskin hiukan epämiellyttävää. Siispä käytin kovempaa palloa, joka oli helppo pyyhkäistä kuivaksi heittojen välissä. Minua innosti Danielin keskittyminen kun hän yritti tehdä neuvojeni mukaan. Makupalalaatikon kansi täytyi aukaista ja kääntää niin että voisi laittaa makupalan sen päälle ja tarjoilla sen koiralle. Hän todella yritti ja onnistuikin. Joku käveli ohitse ja tervehti Bellaa rapsuttaen tätä hiukan. Juteltuamme hetken hän leikillään kysyi, kuka täällä oikein saa terapiaa, hän vai Daniel. Katsoessani koiraa, minun oli vastattava, että Bella se parasta kontaktiterapiaa juuri nyt sai.

Aurinko paistoi ja kävely oli luonnollinen tapa alkaa yhteinen tuntimme. Tällä kertaa mukanamme oli toinen poika. Daniel ei osoittanut mitään mielenkiintoa tätä kohtaan, sen enempää verbaalisesti kuin kontaktin kautta. Joskus Daniel käveli hyvin nopeasti ja piti keskittyneesti kiinni hihnasta. Kun Bella pysähtyi nuuskimaan hän aina sanoi standardilauseensa: "Se yrittää kovasti!" Joskus hän pysähtyi avian kuin miettimään, mitä ihmettä hän keskellä metsää teki ja kun Bella hiukan vetäisi, hän aivan kuin heräsi ja jatkoi kävelyä.

Kun palasimme koululle, jäimme taas eteiseen. Otin esille pehmeän pallon ja piipittävän muovisen lampun, jolla oli hassunkuriset kasvot. Näitä Daniel jo tiesi heittää Miss Bellan haettavaksi. No, tästä lähtien Bella oli Miss Bella ja neiti vieraili Danielin luona joka tiistai! Pojalla on englantilainen huumori. Jokaisen pienen urakan jälkeen hän antoi koiralle makupalan. Laitoin niitä lattialle puolen metrin välein ja Bella ryömi eteenpäin syöden niitä. Poika istui lattialla ja seurasi koiran toimia.

Toinen poika oli paikalla, mutta ei kiinnittänyt meihin mitään huomiota. Kun Bella erehtyi tuomaan pallon hänelle, hän joutui paniikkiin. Luulin hänen olevan välinpitämätön eläimiä kohtaan, koska oli kasvanut maalaistalossa. Nyt ymmärsin, että hän autistisena pelkäsi koiria. Mietin, voisiko asenne muuttua tulevaisuudessa. Mieleenpainuvinta oli tällä kertaa, että annettuani ohjeet Bellalle tai Danielille, tämä uskollisesti toisti ne, joskus jopa useamman kerran. Kävelyllä hänellä oli standardikommenttinsa mutta nyt hän sanoi kokonaisia lyhyitä lauseita, jotka merkitsivät jotain juuri tuossa tilanteessa. Leikin aikana hän höpisi hyvin vähän. Oli todella hauskaa nähdä tämä!

Danielilla oli ollut raskas viikko. Hän oli nukkunut huonosti. Kun tulimme, hän oli päiväunilla. Kun hän oli valmis, hän hyvin päättäväisesti otti Bellan hihnan ja marssi ulos. Tällä kertaa mukana oli kaksi uutta avustajaa, jotka kummatkin ottivat yhden lapsen kävelylle. Kävelimme hiukan nopeammin kuin toiset. Mitään erikoista ei tapahtunut mutta Daniel ei myöskään yrittänyt mennä kyykkyyn. Eteisessä, jossa tavallisesti olimme, oli paljon liikennettä ja keskittyminen oli vaikeaa. Hän kuitenkin muisti, mitä tavallisesti teimme. Tietty rutiini teki hyvää hänen muistilleen. Hän muisti, kuinka heittää pallo ja palkita Bella tehdystä työstä. Hän ei koskaan lyö koiraa tai kohtele sitä huonosti muulla tapaa. Hän voi läimäistä tai tönäistä ohikulkijaa muttei koskaan koiraa. Tällä kertaa hän otti Bellan pään käsiensä väliin ja antoi koiralle suukon. Nuo kaksi todella pitävät toinen toisestaan. Bella pitää ryömimisleikistä ja Daniel nauraa mielihyvästä koiran hakiessa makupalan toisensa jälkeen. Autistinen poika oli kanssamme mutta en kiinnittänyt paljon huomiota häneen. Mielestäni oli parasta, että hänet jätetään rauhaan koska koira tuntui häiritsevän hänen tasapainoaan. Juuri ennenkuin lähdimme, poika yht’äkkiä potkaisi pallon takaisin Bellalle. Tässä tapahtui jotain! Olimme aika hämmästyneitä. Olen todella kiinnostunut tietämään, mitä tapahtuu tulevaisuudessa, jos poika pysyy lähettyvillä.

Tämä poika on nyt vienyt Amberiä kävelylle suurella MENESTYKSELLÄ! Tarkkailtuani pojan käyttäytymistä Bellan kanssa, ajattelin, että Amber voisi osoittautua paremmaksi kumppaniksi. Amberillä ei ole ongelmia olla lähellä, se on hyvin kärsivällinen eikä pakota ketään silittämään sitä. Mainitsin asiasta avustajille ja kohtasin epäuskoiset silmät ja sain epäröiviä kommentteja. Poika ei ole tottunut koiriin eikä yrityksestä välttämättä tule positiivinen. Olin iloinen kuullessani myöhemmin, että he olivat valmiit yrittämään.

Se on toiminut mahdottoman hyvin. Poika on selvästi kiinnostunut tulostamme. Hän rentoutuu ja voi pitää hihnaa sormissansa melkein koko ajan. Joskus hän pudottaa sen aivan kuin haluaisi nähdä, kuinka reagoimme hänen kujeeseensa. Hän ei koskaan ole koskettanut koiraa eikä voi ottaa hihnaa Amberin selän päältä. Symptomaattista tällaisille lapsille on, että he eivät voi taipua alas, kun ovat jännittyneitä. Hän tulee hyvin jäykäksi. No, kävelymme aikana tätä ei tapahdu! Hän rakastaa palloja ja pysähdymme istumaan ja annamme Amberin noutaa palloja. Olen nyt huomannut, että vinkuvat pallot ovat liian kovaäänisiä leluja hänelle. Kun Daniel pitää meluisista palloista, tämä poika laittaa kädet korville aivan kuin melu olisi sietämätön. Tämän tyyppisten lasten kanssa parhaimmat hetket tulevat yllätyksenä. Kuinka tämä poika keskittyykään yrittäessään voittaa pelkoa ottaa Amberin suusta palloa! Hän melkein voitti pelkonsa, mutta selvästi hän tarvitsee enemmän aikaa uskaltaakseen.

Nyt meillä on toinen autistinen lapsi. Daniel ja tyttö ovat melkein samanikäiset, mutta nämä kaksi ovat hiukan kaoottisia yhdessä, minulle kerrottiin. Heitä on jatkuvasti seurattava jotta heidän rakkaus-viha-suhteensa ei saisi heitä ja toisia ongelmiin. He kaksi, minun kaksi koiraani ja avustajat ovat aika hyvä team. Juoksemme slalomia puitten välissä. Kun avustajat ja lapset ovat menneet piiloon, lähetän koirat etsimään heitä. Ilonkiljaisut voi kuulua kauas, kun koirat löytävät heidät. Tasapainottelemme kantojen ja tukkien päällä ja juoksemme koirien perässä, kun olen päästänyt ne vapaaksi. Joskus koirista on hauska olla hiukan edellä ja Daniel, joka on viime aikoina ollut hiukan laiska pitämään hihnasta kiinni, juokseen niiden perässä. Tämä on tietenkin hyvä keino saada liikuntaa ja päästä eteenpäin kävelyllämme ! Kuulen myös usein, kuinka tyytyväisiä asianomaiset ovat, kun nämä kaksi lasta voivat olla harmoonisesti toinen toistensa seurassa.

Tänään uusi poika tuli ensimmäisenä. Hän oli paljon paremmalla tuulella kuin viime kerralla. Nyt hän halusi pitää hihnasta kiinni ja kurkistaa koiraa aina silloin tällöin. Viime kerralla, kun emme uskoneet hänen tekevät yhtään yhteistyötä, hän lopulta otti keppejä suoraan Amberin suusta! Tähän saakka luulimme sen olevan melkein mahdotonta. Huono päivä voi tuoda mukanaan mukavia yllätyksiä! Hänellä on kompulsiivisia liikkeitä varsinkin käsissä. Hänen olisi aina pysyttävä rauhallisena. Tällä kertaa yritin keksiä keinoa, joka pitäisi sormet kiinni hihnassa ja toinen rauhallisena. Siispä laitoin oman hihnani hänen rauhattomaan käteensä. Nyt hänellä oli ohjakset! Se toimi todella hyvin! Nyt meidän ei täytynyt pitää rauhatonta kättä silmällä ja poika oli mielissään, kun sai pitää koiran täysin itsellään. Hän on todella herkkä Amberin tarpeille kun se haluaa pysähtyä nuuskimaan tai merkkaamaan. Tämän pojan kanssa kävelemme hyvin hitaasti. Koska Amber on aika pieni ja nämä lapset voivat kävellä ilman tukea, heidän itsetuntonsa kasvaa kun saavat itse pitää huolta itsestänsä. Bellan suhteen en näin tekisi, jo koon suhteen! Tapahtui vielä yksi asia, poika uskalsi silittää Amberin selkää, hyvin varovaisesti mutta kuitenkin.